virta

virta viekas ja voimakas sut vei

lupaa keltään se kysynyt kai ei

virtaan tummaan ja syvään

valuu uskoni hyvään

takaisin mikään tuoda voi sua ei

äänetön, yksinäinen matka sun

kuljet hiljaa kauemmas luotain mun

koitan etsii ja huutaa

vain joki kirkkaana kuulta

ääntäin kuule ei enää korvas sun

mulle armain

miks vei vesi sut

liian varhain

kuule tuskaani, luoja

sinä valoni tuoja

johda rakkaimpani lepohon

sua kosket kuljettaa kohtalosi luo

suvannot rauhaa matkallesi suo

sit meren syliin sä vaivut

viimein pohjaan sen painut

tuuli kuiskauksen kohtalostas tuo

mulle armain

miks vei vesi sut

liian varhain

kuulit pyyntöni, luoja

sinä valoni tuoja

johdit rakkaimpani lepohon

Surun kyynelten virta suolainen

mereen laskevan näen viimein sen

En kuolemaa enää pelkää

nyt sielus vapaana lentää

suojassa oot

elän siihen uskoen

mulle armain

miks vei vesi sut

liian varhain

mereen suolaiseen syvään

mut palaa uskoni pyhään

lepää rauhassa ain

rakkaimpain

Tämä on viimeisin tekstini, joka syntyi toissapäivänä purolla. Keväällä Skotlannissa seurasin surullisia uutisia Suomesta ja lasten hukkumiskuolemista. Lähes heti syntyi melodia tätä aihetta käsittelevään lauluun. Suomessa seurasin kirjoittelua hukkumisesta fysiologisena reaktiona. Vesi on aiheena läsnä lähes kaikissa teksteissäni. Itse koen meren rauhoittavana, ikäänkuin "äiti merenä". Purot ovat kuin soittimia, järvet peilejä. Joet arvaamattomia, viekkaita?

Tekstin voi tulkita toki muulla tavalla. Itse ajattelin kirjoittaessani myös ihmisen elämänkulkua ylipäätään. Elämä on virta, se syntyy purosta, kasvaa joeksi ja laskee lopulta mereen. Monissa tilanteissa ihminen voi joutua seuraamaan sivusta toisen ihmisen kamppailua elämän virrassa. Joskus meren syliin päätyminen voi olla helpotus. Vapautus.

Hengittäminen on minulle aihe, josta jaksan kiinnostua monesta katsontakulmasta. Hukkuessa luonnollisestikin hengittäminen loppuu. Aina elämän loppuessa, loppuu myös hengittäminen. Jokeen kadonnutta etsivän tuska on syvä. Rakkaimman menettäminen saa kyseenalaistamaan Jumalan, elämän, tarkoituksen, merkityksen. Kuitenkin ehkä joskus, ajan kuluessa eteenpäin, usko palaa.

Kuolemanpelko on läsnä meidän ihmisten elämässä. Luemme tarinoita onnettomuuksista ja kuolemasta päivittäin. Miten elää ilman pelkoa? Itse olen pelännyt kuolemaa vahvasti lapsesta asti ja ahdistunutkin ajatuksesta usein. Tänään päätin, etten enää pelkää. Tässä tekstissä haen ajatusta kuoleman hyväksymisestä osana elämänvirtaa. Yritän itse oppia ymmärtämään ja hyväksymään sen.

Omaa kuolemanpelkoani lievittää esimerkiksi tämä ajatus:

"Kuolema ei ole jotain, mitä meidän tulisi pelätä. Kun olemme elossa, emme ole kuolleita. Kun olemme kuolleita, emme ole tietoisia mistään. Siten ainoa ongelmanlähde on se pieni siirtyminen elämän ja kuoleman välillä. Emme voi elää elämäämme niin pienen hetken varjossa. Eläminen kuoleman pelossa tarkoittaa kuolemista koko elämänsä ajan."

(lainaus tieteellisen panteismin tavasta käsitellä kuolemaa)

Tarina ei ole vielä valmis. Kirjoitan sen päätökseen lähipäivinä ja liitän lopun sitten tähän.