Elän ja hengitän

Kuljen meren rantaan

nään venevajat sään syleilemät

Maistan meren

muistan uurteet omilla kasvoillani

ja pysähdyn

Elän ja hengitän

tunnen tuulen hiuksissani

Elän ja hengitän

tunnen tuulen hiuksissani

meren voiman sisälläin

Vuodet luotain juoksi

suljin silmäni

en pysähtynyt

Oi, jos mul olis aikaa

seisahtuisin

poimisin mä niittyvilloja

Elän ja hengitän

tunnen tuulen hiuksissani

Elän ja hengitän

tunnen tuulen hiuksissani

meren voiman sisälläin

Astun meren syliin
sen kädet viileät mua syleilevät
Tiedän mulla on aikaa vain tämä hetki,
enempää ei meistä kukaan saa.

Nyt elän ja hengitän
tunnen tuulen hiuksissani
Elän ja hengitän
tunnen tuulen hiuksissani
meren voiman sisälläin

Kerran kesäisessä maisemassa autollessamme, äitini huokaisi: voi kun ehtisin joskus pysähtyä poimimaan niittyvilloja. Tämä lause jäi mieleeni, odottamaan sopivaa hetkeä. Hetki tuli muutama vuosi sitten pyöräilylomalla Ahvenanmaalla. Pyöräily on minulle rauhoittumisen aikaa. Kun tunnen tuulen kasvoillani, saan toistaa yksinkertaista asiaa tarpeeksi pitkään ja silmieni edessä vaihtuvat ihmeellisen ja ihanan maailmani mielenkiintoiset kuvat, silloin sieluni lepää ja mieleni kehittää melodioita ja sanoja.

Jossain vaiheessa lomaamme päädyimme meren rannalle, punaisten venevajojen luo. Keskellä merta rakennukset joutuvat kestämään sään oikut, tuntemaan tuulen hyväilyn ja myrskyn riepotuksen. Suolaveden, sateen ja auringonpoltteen. Samoin me ihmiset elämässämme matkaamme tyynestä myrskyyn.

Rannalla näin iäkkään naisen pyörätuolissaan katselevan kanssani samaa maisemaa. Kaikissa vaiheissa elämämme taivalta, on tärkeää muistaa, että niin kauan kuin hengityksemme kulkee, ihomme tuntee ja sydämemme lyö, olemme elossa. Elämme ja hengitämme.

Muista hengittää.

Muista pysähtyä poimimaan niittyvillaa.

Näin syntyi elämäni ensimmäinen laulu. Loppua ei näy.