Olen puhunut ihmisille siitä, että en tee musiikkia, vaan musiikki tulee minulle. Olen kuullut muidenkin lauluntekijöiden puhuneen paikasta, josta musiikki tulee. Mielentilasta. Tilasta, jolloin on vastaanottavainen. Auki. Ja musiikki vain tulee. Tai muu taide. Visiot. Ideat. Näyt.
Muutama viikko sitten istuin laulamassa Bhajaneita* ja näin selkeästi jotain. Minulle on annettu avain paikkaan, jossa on kaikki musiikki. Mennyt, jo tehty, ja tuleva. Täällä paikassa on myös kaikki muu taide. Kaikki viisaus. Kaikki tieto. Kuinka suuri lahja! Kuinka suuri vastuu.
Olen siis noin vuoden verran tutustunut Ääneen ihan "uudella" tavalla - yläsävellaulun ja eri uskontojen pyhien laulujen kautta. Olen laulanut yläsäveliä (ns. kurkkulaulua), varhaiskeskiaikaisia kristillisiä lauluja, sanskriitin ja gurmukhin kielisiä mantroja sekä ihan vain vokaaliäänteitä. Ja olen hämmästellyt sitä tunnetta, kuinka voin tuntea tämän maailman niin selvästi. Olla kotona äänessä ja laulamisessa. Kuin tuntisin jokaisen laulun heti. Vaikka ensi kerran kuulen jonkun laulun, niin se on tuttu. Kuin tapaisi ystävän, jonka on nähnyt viimeksi vuosia sitten ja jo ensimmäisellä halauksella tuntuisi, että erossaoloaikaa ei olekaan.
I know it by heart.
Kun olin lapsi, olin vastaanottavainen. Musiikki kulki lävitseni. Äitini kertoo tarinaa siitä, kun vain lauloin. Itsekin muistan, että nautin saunavuorostamme, kylpyhuoneen resonanssi tuki minun lävitseni kulkevaa musiikkia. Muistan kertoneeni tarinoita laulaen. Ja harmitelleeni jälkeenpäin, ettei niitä mitenkään pystynyt tallentamaan. Vuosikymmeniä tämä lahjani oli piilossa. Odotti. Kunnes muutama vuosi sitten musiikki taas tuli. Se tuli niin suurena hyökyaaltona, että se melkein kaatoi minut. Voin kertoa tarkalleen sen hetken. Pyöräilimme perheeni kanssa Ahvenanmaalla ja yhtäkkiä musiikki tuli. Ensimmäinen lauluni. Sanat. Sävel. Viulut. Sellot. Saksofonit. Laulustemmat. Miten kaunis hetki!
Ja nyt olin valmis sen tallentamaan. Tästä se lähti. Aluksi laulut tulivat yllättäen. Pieninä paloina. Kaikuina ja häivähdyksinä. Joskus sain ne kiinni. Aika usein ne palasivat takaisin odottamaan minua. Tai jotain toista ihmistä, jolla on avain sinne missä laulut elävät.
Nyt olen ymmärtänyt, etteivät lauluni ole minun lauluja. Ei laulamisessani ole kyse minusta. Olen vain välikappale. Ja kuinka upeaa se onkaan. Lauluni kertovat minusta. Sinusta. Menneestä ja tulevasta.
Miksi kirjoitan tämän tänään? Koska ymmärsin juuri, että joskus saatan kirjoittaa lauluni "väärin". Tiedäthän. Kun näet jonkun asian vain nopeasti ja haluat välittää sen eteenpäin. Saatat tulkita ns. väärin. Riippuen siitä, mitä olet valmis kokemaan ja näkemään. Noh. Tämä lauluni, joka tuli minulle ehkä n. vuosi sitten. Ymmärsin, että sanat ovat hieman väärin :) ja halusin kirjoittaa sen uudelleen. Koska nyt tunnen sen olevan oikein. Tähän päivään ja tähän hetkeen. Tänään olen valmis laulamaan lauluni näin.
Tämä on rakkaudelle. Sille suurelle tunteelle. Rakkaudelle ihmiseen, mieheen, naiseen. Rakkaudelle omaan lapseen. Rakkaudelle luontoon, eläimiin. Rakkaudelle mereen. Rakkaudelle ystävään. Rakkaudelle kumppaniin. Rakkaudelle elämään. Intohimolle. Aatteen palolle! Rakkaudelle pyhyyteen. Rakkaudelle hyvään. Rakkaudelle. Olen rakastanut niin paljon. Sydämeni on särkynyt niin usein. Mutta joka kerta se aukeaa vain enemmän. Kun panssarit ympäriltä murtuvat. Kun suojaukset varisevat. Sydämen valo loistaa kauas ja valaisee pimeimmänkin nurkan.
Kiitos rakkaus. Kiitos elämä. Kiitos, että olen saanut rakastaa niin paljon. Ja kuinka paljon saankaan vielä tämän ihmiselämäni aikana rakastaa <3
*Bhajanit ovat alunperin Hindulaisia pyhiä lauluja, jolla kytkeydymme jumalaiseen yhteyteen, mutta ne Bhajanit, joissa minä olen käynyt ovat enemmänkin uskontovapaita - yli uskontojen kurottavia - tapahtumia, joiden tarkoituksena on kuitenkin löytää yhteys johonkin suurempaan. On se sitten jumala tai oma sisäinen viisaus tai syvempi tietoisuuden taso (tätä termiä käyttää Iegor Reznikoff, joka on opettajani varhaiskristillisen lauluperinteen parissa).
Kalahallin katolla
me öisin istuttiin
kynttilänvalossa runoja toisillemme ääneen luettiin
Unohda en koskaan
kun ensi kerran me suudeltiin
runoksi kauneimmaksi rakkautemme sinä aamuna puettiin
Tämä kaupunki on niin suuri
kukaan ei kuule kun mä huudan
Tämä kaupunki on niin suuri
hukun siihen joka yö
Tämä kaupunki on niin pieni
kaikki näkee kun mä itken
Tämä kaupunki on niin pieni
pakoon sitä pääse en
Halkokarin rannalta
me aamuun valvottiin
Nahkatakkisi päällä suudeltiin
silmiemme meriin vajottiin
Unohda en koskaan
kun sydämein paiskasit asfaltiin
runoksi kauneimmaksi rakkautemme sinä iltana puettiin
Olen rakastanut niin montaa
ja teistä kaikkia todella
Rakastunut rakastumiseen
rakastanut rakkautta
Mut suurin rakkauteni on tää elämä
illan sini, aamun kuulaus
meren syli, metsän viileys
ja sen ääni...
Rakkaus ihmiseen ei oo pysyvää
aina aamuisin yksin mä herään
Vaan Rakkaus, se elää
joka aamu se minussa herää!
