Löysin tänään tämän kirjeen, jonka kirjoitin 28.2.2014. Olen viimeisen viikon aikana päätynyt tärkeän kysymyksen äärelle. Mitä on Rakkaus? Tämä johtakoon myös kohti vastausta.
"Tyhjä paperi edessäni näyttää samalle, kuin minun sisimpäni aina toisinaan (tämän edeltävän puolentoista vuorokauden aikana). Toisaalta tyhjä paperi on uskomaton mahdollisuus! Voi kirjoittaa tai piirtää ihan mitä vain. Toisaalta se ahdistaa. Mitä jos en löydäkään mitään millä paperin täyttää? Mitä jos tyhjyys lisääntyy, enkä löydä sen keskeltä itseäni? Mitään?
Kirjoitan tätä keittiön pöydän ääressä perjantaina aamulla kymmenen jälkeen. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä sinä kerroit minulle, ette enää tiedä voitko jatkaa kanssani elämää.
Vaikka meillä on ollut vaikeaa viimeiset vuodet. Minulla on ollut vaikeaa. Niin en silti uskonut näin käyvän. Olen itse löytänyt uudenlaisen rauhan ja tasapainon sisältäni ja tehnyt valintani. Haluan elää perheenä. Yhdessä. Toista tukien, koko elämänmittaisen matkan. Siksi tuntuu vaikealle ymmärtää ja hyväksyä, ettet sinä olekaan ajatellut samalla tapaa.
Toisaalta. Meidän yhteinen matkamme tulee olemaan elämänmittainen, vaikkemme eläisi yhdessä. Me jaamme suuren rakkauden. Suurimman. Rakkauden lapsiimme. Se rakkaus yhdistää elämänlankamme ikuisesti. Ja sen rakkauden kautta tulemme rakastamaan myös toisiamme. Ilman sinua. Ilman minua. Ei olisi kahta kaunista sielua, joiden elämä on vielä pitkään meidän käsissämme.
Vieressäni mouruaa kiimainen narttukissa. Kaiken takana piileskelevästä huumorintajusta, elämän ironiasta ja sarkasmista kielii se, että meidän parisuhteemme suurimman kriisin keskellä toinen eläinlaji, toinen sielu huutaa tuskissaan itselleen kumppania. Lisääntymisen, suvun jatkamisen tarve on huumaava! Sekö meidätkin, sinut ja minut, johdatti yhteen? Meidän pieniä elämiämme ja tunteitamme suurempi voima.
Lastemme kuului syntyä tähän maailmaan. Tulla eläviksi toteuttamaan omia elämäntehtäviään. Niinkuin sinun ja minunkin tuli syntyä. Kohdata toisemme. Elää ainakin hetki yhdessä. Me. Sinä ja minä. Olemme välikappaleita lastemme elämässä. Kuten omat vanhempamme sinun ja minun elämissämme.
Kuka sen on keksinyt, että kahden ihmisen tulisi elää koko elämä yhdessä? Ja miksi? Eläinmaailmassakin se on harvinaista. Ja kun saamme yhteisiä lapsia. Täytyykö aina noudattaa samaa perinteistä kaavaa? Jos tuntuu, ettei ydinperhe toimi. Elämänpolut haarautuvat liian kauas toisistaan. Onko pakko vain jaksaa ja jatkaa? Kunnes joskus vallinneesta rauhasta ja rakkaudesta. Yhteenkuuluvuuden tunteesta, on jäljellä vain mustaa ja likaista. Vihaa ja surua. Katkeruutta. Ivaa. Ilkeitä sanoja ja tekoja.
Mikä siinä on, ettei ihminen tajua ajoissa. Miksemme tajua hiljentää vauhtia, kun huomaamme, että mutka lähestyy? Tai kun edessä on metsä. Tai seinä. Ajamme vain täyttä vauhtia kohti tuhoamme. Omaamme ja muiden kyydissäkatselijoiden.
Sirpaleista syntyy uutta. Mutta millaisia rakennuksia syntyy tuhotun rakkauden savuaville raunioille? Miksemme osaisi jarruttaa ajoissa? Ja jatkaa eteenpäin. Yhdessä. Erikseen. Rinnakkain tai hieman kauempana. Kuitenkin toisiamme arvostaen. Yhteisiä vuosia vaalien ja kuitenkin niistä irti päästäen. Katselemmehan me valokuvia lapsien vauva-ajoisa hymyillen ja kyynelehtien. Muistoja kunnioittaen. Mutta silti ymmärrämme, että se aika on ollutta ja mennyttä. Osa meidän elämämme historiankirjaa. Osa meitä. Osa minua ja osa sinua.
Voi kun osaisimme samalla tavalla suhtautua menneisiin parisuhteisiin. Oi, tuo oli hyvää aikaa. Katso, tuolloin olin onnellinen. Tässä kuvassa rakastin sinua niin, että tunnen sen vieläkin. Tuo oli se hetki, jolloin tunsin surua. Pelkoa. Haikeutta ja kaipuuta. Menettämisen tuskaa. Mutta silti kaiken keskellä tunsin rauhaa. Ja luottamusta. Kaikki on hyvin. Kaikki järjestyy.
Tuota varten kirjoitan tätä kirjettä. Haluan muistaa tämän hetken. Nämä päivät ja tämän tunteen. Suru saa olla kunniavieras. Sen saa tuntea. Se täytyy tuntea. Sen pitää antaa puhdistaa kaikki. Sen tulee vääntää sisälmykset solmuun. Suru puristakoon sydämeni kaksin käsin ruttuun. Suru tuntukoon palana kurkussa ja vaikeutena hengittää!
Kyllä! Minä tutkin surua itsessäni. Tutkin, arvostan, rakastan ja opin siitä. Minä annan sille aikani ja arvostukseni ja sen jälkeen saatan surun ovelle. Ja sanon: "Tervetullut olet takaisin."
Meidän täytyy antaa kaiken särkyä nyt. Ja katsoa mitä jäljelle jää. Tutkia tarkkaan sielumme syvätkin sopet. Ja antaa kaikelle aikaa tapahtua. Voi kun osaisimme pysyä hetkessä ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Voi kun osaisin. Kunpa osaisit. Ettemme liikaa eksyisi tulevaan, jota ei vielä ole. Tai juuttuisi menneeseen, jota ei enää ole.
Antaisimme ajan viileän virran huuhdella haavojamme. Keinuisimme sen veden varassa. Ja ehkä löytäisimme itsemme. Omat tunteemme, haaveemme ja toiveemme muun maailman halujen alta.
Teki hyvää kirjoittaa. Palaan asiaan."
