virta viekas ja voimakas sut vei
lupaa keltään se kysynyt kai ei
virtaan tummaan ja syvään
valuu uskoni hyvään
takaisin mikään tuoda voi sua ei
äänetön, yksinäinen matka sun
kuljet hiljaa kauemmas luotain mun
koitan etsii ja huutaa
vain joki kirkkaana kuulta
ääntäin kuule ei enää korvas sun
mulle armain
miks vei vesi sut
liian varhain
kuule tuskaani, luoja
sinä valoni tuoja
johda rakkaimpani lepohon
sua kosket kuljettaa kohtalosi luo
suvannot rauhaa matkallesi suo
sit meren syliin sä vaivut
viimein pohjaan sen painut
tuuli kuiskauksen kohtalostas tuo
mulle armain
miks vei vesi sut
liian varhain
kuulit pyyntöni, luoja
sinä valoni tuoja
johdit rakkaimpani lepohon
Surun kyynelten virta suolainen
mereen laskevan näen viimein sen
En kuolemaa enää pelkää
nyt sielus vapaana lentää
suojassa oot
elän siihen uskoen
mulle armain
miks vei vesi sut
liian varhain
mereen suolaiseen syvään
mut palaa uskoni pyhään
lepää rauhassa ain
rakkaimpain
Tämä on viimeisin tekstini, joka syntyi toissapäivänä purolla. Keväällä Skotlannissa seurasin surullisia uutisia Suomesta ja lasten hukkumiskuolemista. Lähes heti syntyi melodia tätä aihetta käsittelevään lauluun. Suomessa seurasin kirjoittelua hukkumisesta fysiologisena reaktiona. Vesi on aiheena läsnä lähes kaikissa teksteissäni. Itse koen meren rauhoittavana, ikäänkuin "äiti merenä". Purot ovat kuin soittimia, järvet peilejä. Joet arvaamattomia, viekkaita?
Tekstin voi tulkita toki muulla tavalla. Itse ajattelin kirjoittaessani myös ihmisen elämänkulkua ylipäätään. Elämä on virta, se syntyy purosta, kasvaa joeksi ja laskee lopulta mereen. Monissa tilanteissa ihminen voi joutua seuraamaan sivusta toisen ihmisen kamppailua elämän virrassa. Joskus meren syliin päätyminen voi olla helpotus. Vapautus.
Hengittäminen on minulle aihe, josta jaksan kiinnostua monesta katsontakulmasta. Hukkuessa luonnollisestikin hengittäminen loppuu. Aina elämän loppuessa, loppuu myös hengittäminen. Jokeen kadonnutta etsivän tuska on syvä. Rakkaimman menettäminen saa kyseenalaistamaan Jumalan, elämän, tarkoituksen, merkityksen. Kuitenkin ehkä joskus, ajan kuluessa eteenpäin, usko palaa.
Kuolemanpelko on läsnä meidän ihmisten elämässä. Luemme tarinoita onnettomuuksista ja kuolemasta päivittäin. Miten elää ilman pelkoa? Itse olen pelännyt kuolemaa vahvasti lapsesta asti ja ahdistunutkin ajatuksesta usein. Tänään päätin, etten enää pelkää. Tässä tekstissä haen ajatusta kuoleman hyväksymisestä osana elämänvirtaa. Yritän itse oppia ymmärtämään ja hyväksymään sen.
Omaa kuolemanpelkoani lievittää esimerkiksi tämä ajatus:
"Kuolema ei ole jotain, mitä meidän tulisi pelätä. Kun olemme elossa, emme ole kuolleita. Kun olemme kuolleita, emme ole tietoisia mistään. Siten ainoa ongelmanlähde on se pieni siirtyminen elämän ja kuoleman välillä. Emme voi elää elämäämme niin pienen hetken varjossa. Eläminen kuoleman pelossa tarkoittaa kuolemista koko elämänsä ajan."
(lainaus tieteellisen panteismin tavasta käsitellä kuolemaa)
Tarina ei ole vielä valmis. Kirjoitan sen päätökseen lähipäivinä ja liitän lopun sitten tähän.
