Saanko puilta oppia?

Kun kuusi kertoo tarinaa
Mä hiljaa, hiljaa olen vaan
Ja tuuli korvaan kuiskuttaa
"Sä olet osa olevaa"

Luon pyynnön hiljaa ylle maan
"Mä saanko puilta oppia?"
Ja tiedän pyyntöön vastataan
Kun maltan hiljaa kuunnella.

Finding Me, finding peace

You teach me a lesson of love
You teach me a lesson of letting go
You teach me a lesson of love
Finding You
Finding Me

You teach me a lesson of life
You teach me a lesson of seeing love
You teach me a lesson of life
Finding Me
Finding You

You teach me a lesson of truth
You teach me a lesson of lovin all
You teach me a lesson of truth
Finding Me
Finding truth

You teach me a lesson of joy
You teach me a lesson of loving you
You teach me a lesson of joy
Finding Me
Finding You

You teach me a lesson of peace
You teach me a lesson of loving me
You teach me a lesson of peace
Finding Me
Finding You

You teach me a lesson of love
You teach me a lesson of loving me
You teach me a lesson of me
Finding You
Finding Me

Finding Me
Finding peace

Rakkaudesta

Löysin tänään tämän kirjeen, jonka kirjoitin 28.2.2014. Olen viimeisen viikon aikana päätynyt tärkeän kysymyksen äärelle. Mitä on Rakkaus? Tämä johtakoon myös kohti vastausta. 

"Tyhjä paperi edessäni näyttää samalle, kuin minun sisimpäni aina toisinaan (tämän edeltävän puolentoista vuorokauden aikana). Toisaalta tyhjä paperi on uskomaton mahdollisuus! Voi kirjoittaa tai piirtää ihan mitä vain. Toisaalta se ahdistaa. Mitä jos en löydäkään mitään millä paperin täyttää? Mitä jos tyhjyys lisääntyy, enkä löydä sen keskeltä itseäni? Mitään?

Kirjoitan tätä keittiön pöydän ääressä perjantaina aamulla kymmenen jälkeen. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä sinä kerroit minulle, ette enää tiedä voitko jatkaa kanssani elämää.

Vaikka meillä on ollut vaikeaa viimeiset vuodet. Minulla on ollut vaikeaa. Niin en silti uskonut näin käyvän. Olen itse löytänyt uudenlaisen rauhan ja tasapainon sisältäni ja tehnyt valintani. Haluan elää perheenä. Yhdessä. Toista tukien, koko elämänmittaisen matkan. Siksi tuntuu vaikealle ymmärtää ja hyväksyä, ettet sinä olekaan ajatellut samalla tapaa.

Toisaalta. Meidän yhteinen matkamme tulee olemaan elämänmittainen, vaikkemme eläisi yhdessä. Me jaamme suuren rakkauden. Suurimman. Rakkauden lapsiimme. Se rakkaus yhdistää elämänlankamme ikuisesti. Ja sen rakkauden kautta tulemme rakastamaan myös toisiamme. Ilman sinua. Ilman minua. Ei olisi kahta kaunista sielua, joiden elämä on vielä pitkään meidän käsissämme.

Vieressäni mouruaa kiimainen narttukissa. Kaiken takana piileskelevästä huumorintajusta, elämän ironiasta ja sarkasmista kielii se, että meidän parisuhteemme suurimman kriisin keskellä toinen eläinlaji, toinen sielu huutaa tuskissaan itselleen kumppania. Lisääntymisen, suvun jatkamisen tarve on huumaava! Sekö meidätkin, sinut ja minut, johdatti yhteen? Meidän pieniä elämiämme ja tunteitamme suurempi voima.

Lastemme kuului syntyä tähän maailmaan. Tulla eläviksi toteuttamaan omia elämäntehtäviään. Niinkuin sinun ja minunkin tuli syntyä. Kohdata toisemme. Elää ainakin hetki yhdessä. Me. Sinä ja minä. Olemme välikappaleita lastemme elämässä. Kuten omat vanhempamme sinun ja minun elämissämme.

Kuka sen on keksinyt, että kahden ihmisen tulisi elää koko elämä yhdessä? Ja miksi? Eläinmaailmassakin se on harvinaista. Ja kun saamme yhteisiä lapsia. Täytyykö aina noudattaa samaa perinteistä kaavaa? Jos tuntuu, ettei ydinperhe toimi. Elämänpolut haarautuvat liian kauas toisistaan. Onko pakko vain jaksaa ja jatkaa? Kunnes joskus vallinneesta rauhasta ja rakkaudesta. Yhteenkuuluvuuden tunteesta, on jäljellä vain mustaa ja likaista. Vihaa ja surua. Katkeruutta. Ivaa. Ilkeitä sanoja ja tekoja.

Mikä siinä on, ettei ihminen tajua ajoissa. Miksemme tajua hiljentää vauhtia, kun huomaamme, että mutka lähestyy? Tai kun edessä on metsä. Tai seinä. Ajamme vain täyttä vauhtia kohti tuhoamme. Omaamme ja muiden kyydissäkatselijoiden.

Sirpaleista syntyy uutta. Mutta millaisia rakennuksia syntyy tuhotun rakkauden savuaville raunioille? Miksemme osaisi jarruttaa ajoissa? Ja jatkaa eteenpäin. Yhdessä. Erikseen. Rinnakkain tai hieman kauempana. Kuitenkin toisiamme arvostaen. Yhteisiä vuosia vaalien ja kuitenkin niistä irti päästäen. Katselemmehan me valokuvia lapsien vauva-ajoisa hymyillen ja kyynelehtien. Muistoja kunnioittaen. Mutta silti ymmärrämme, että se aika on ollutta ja mennyttä. Osa meidän elämämme historiankirjaa. Osa meitä. Osa minua ja osa sinua.

Voi kun osaisimme samalla tavalla suhtautua menneisiin parisuhteisiin. Oi, tuo oli hyvää aikaa. Katso, tuolloin olin onnellinen. Tässä kuvassa rakastin sinua niin, että tunnen sen vieläkin. Tuo oli se hetki, jolloin tunsin surua. Pelkoa. Haikeutta ja kaipuuta. Menettämisen tuskaa. Mutta silti kaiken keskellä tunsin rauhaa. Ja luottamusta. Kaikki on hyvin. Kaikki järjestyy.

Tuota varten kirjoitan tätä kirjettä. Haluan muistaa tämän hetken. Nämä päivät ja tämän tunteen. Suru saa olla kunniavieras. Sen saa tuntea. Se täytyy tuntea. Sen pitää antaa puhdistaa kaikki. Sen tulee vääntää sisälmykset solmuun. Suru puristakoon sydämeni kaksin käsin ruttuun. Suru tuntukoon palana kurkussa ja vaikeutena hengittää!

Kyllä! Minä tutkin surua itsessäni. Tutkin, arvostan, rakastan ja opin siitä. Minä annan sille aikani ja arvostukseni ja sen jälkeen saatan surun ovelle. Ja sanon: "Tervetullut olet takaisin."

Meidän täytyy antaa kaiken särkyä nyt. Ja katsoa mitä jäljelle jää. Tutkia tarkkaan sielumme syvätkin sopet. Ja antaa kaikelle aikaa tapahtua. Voi kun osaisimme pysyä hetkessä ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Voi kun osaisin. Kunpa osaisit. Ettemme liikaa eksyisi tulevaan, jota ei vielä ole. Tai juuttuisi menneeseen, jota ei enää ole.

Antaisimme ajan viileän virran huuhdella haavojamme. Keinuisimme sen veden varassa. Ja ehkä löytäisimme itsemme. Omat tunteemme, haaveemme ja toiveemme muun maailman halujen alta.

Teki hyvää kirjoittaa. Palaan asiaan."

Hymy

Hymy

Sinä hymyilit minulle. Kuljin mitään näkemättömin ja kaiken näkevin silmin itsekseni tyhjiä, aurinkoisia katuja pitkin. Uppoutuneena syvälle laulujen maailmaan. Tulit vastaan kadun toisella puolella ja hymyilit. Hymyilit silmiin asti. Hymyilit suoraan sydämestä. Suoraan sydämeeni. Hämmennyin. Ilahduin. Hymyilin takaisin. Vai hymyilitkö sinä takaisin minulle? Kumpi hymyili ensin? Vai hymyilimmekö molemmat yksin, aurinkoisia, tyhjiä katuja pitkin kulkiessamme ja sitten hymymme kohtasivat toisensa? Hymymme, jotka ulottuivat sydämestä silmiin asti.

Sinä hymyilit minulle. Poljin pyörällä päästäni aurinkomyrskyisiä katuja pitkin. Uppoutuneena syvälle aivomyrskyjeni avaruuteen. Päässäni singahtelivat villisti vinkuvat revontulet enkä nähnyt mitään muuta kuin hymysi. Pyöräilit vastaan kadun samalla puolella ja hymyilit. Hämmennyin. Hymyilinkö takaisin? Hymyilit sydämestä silmiin asti ja hymysi tunkeutui synkän mustan ja purppuraisen aivomyrskyni läpi suoraan sydämeeni ja teki kotinsa sinne.

Sinä hymyilit minulle. Istuin ystäväni kanssa kahvilassa. Uppoutuneena syvälle syvänsinisten keskustelujen seikkailuihin. Istuit viereisessä pöydässä, enkä tuntenut sinua ilman hymyäsi. Kävelit ohitsemme ja kompastuin hymyysi. Jatkoit matkaasi ulos ja hymyilit lasin läpi. Hymyilit silmiin asti. Hymyilit suoraan sydämestäsi suoraan sydämeeni. Hämmennyin. Sinäkö se olitkin. Hymyilin takaisin. Hymymme kohtasivat toisensa, vanhat ystävät aikojen alusta. Kotinsa löytäneet. Hymymme, jotka ulottuivat sydämestä silmiin asti.

Sinä olet kuka tahansa. Et kukaan. Jokainen. Hymysi valaisee tummimmankin ikiyön. Kertoo kirkkaimmankin päivän kirkkaammaksi. Hymysi. Hymyni. Vanhat ystävät. Toisensa löytäneet. Hymymme, jotka ulottuvat sydämestä silmiin asti.

Avoin kirje suvaitsevaisuudesta

Avoin kirje suvaitsevaisuudesta

Olen edellisen kerran kirjoittanut mielipidekirjoituksen lukiossa. Äidinkielenopettajani lähetti sen paikallislehteen. Argumentoin aiheesta: Pitäisikö ravintoloiden sulkea ovensa aikaisemmin? Kantani oli, että pitäisi. En missään tapauksessa itse ollut tuota mieltä! Aika usein tuli oltua baarissa pilkkuun asti noina aikoina. Mutta kirjoitin mielipidekirjoitukseni aivan vastakkaisesta näkökulmasta, koska ymmärsin myös sen. Mutta kyllä minua nolotti! Nyt kaikki luulevat, että minä olen tuota mieltä! Voi ei! 18-vuotiaan, epävarmuutensa kovan ja varman ulkokuoren alle peittävälle nuorelle naiselle se oli iso juttu.

Haasteeni ja siunaukseni tässä elämässä on kyky asettua toisen asemaan. Joskus olen itsekin hämmentynyt siitä miten laajasti pystyn ymmärtämään. Onko normaalia tuntea myötätuntoa murhaajaa kohtaan? Todella tuntea mitä toisen ihmisen sisällä on. Mikä minussa on vikana? On ehkä klisee sanoa, ettei joku asia ole niin mustavalkoinen. Että siinä on monta puolta. Mutta ei se ole klisee. Emme vain ehkä aina huomaa omaa mustavalkoisuuttamme. Suvaitsemattomuuttamme suvaitsevaisuuden valepuvussa.

Miksi ihmeessä kirjoitan tätä nyt? Neljä vuotta sitten seurasin eduskuntavaalien jytkyä turvallisen etäisyyden päästä Skotlannista ja hämmentyneenä tutkailin värittynyttä todellisuuttani sosiaalisen median kautta. Suvaitsevaisuuttaan suitsuttavat ystäväni paljastivat hampaansa. Tämä on jotain, mitä emme voi suvaita. Suvaitsen kyllä, mutta en "noita". En itsekään ihan ymmärtänyt, että kuka perussuomalaisia äänesti? Ei kai kukaan minun tuttuni?

Nyt neljän vuoden päästä jytkytettiin taas. Reaktiot olivat ehkä laimeampia kuin edellisellä kerralla. Tai ehkä itse vain katson tänään asiaa hieman erilaisten lasien läpi. Mutta kirjoitan tätä vastineeksi Hesarin kirjoitukselle, jossa Krista Kosonen ja Vuokko Hovatta julistavat, ettei tämä ole minun Suomeni. Keitä ovat ne muukalaiset, jotka äänestävät ja ajattelevat eri tavalla kuin minä! Minä ja minun lähipiirini? Eihän heitä voi olla olemassa, koska minä en heitä tunne. Vai voiko? Naiset korostavat omaa ja lähipiirinsä suvaitsevaisuutta, mutta voinko todella sanoa olevani suvaitsevainen, jos voin hyväksyä vain ne mielipiteet ja teot, jotka koen itse oikeiksi ja hyväksytyiksi?

Onko olemassa erilliset paikat: Kososen Suomi ja vaikkapa Timo Soinin Suomi? Ei. On olemassa Suomi, jossa asuu erilaisia ihmisiä. Jos todella elää kuplassa, johon kuuluu vain samoin ajattelevia - eikä ainakaan niitä Perussuomalaisia - kannattaisi ehkä harkita vierailua oman kuplansa ulkopuolelle. Katsoa silmiin ihmistä, jonka mielipiteet poikkeavat täysin omista. Ihmistä, joka onkin aivan vastakkaista mieltä jostain minulle tärkeästä asiasta. Asiasta, josta olen ihan varma. Näin se on. Tämä on totuus. Ja kuunnella häntä. Todella kuulla mitä hän sanoo. Kuunnella välittämättä vastaan. Tunnustella miltä tämä minussa tuntuu? 

Voinko todella kutsua itseäni suvaitsevaiseksi, jos oma kuplani on niin pieni, että suvaitsen vain se mielipiteet ja teot, jotka itse koen oikeiksi. Jotka voin itse allekirjoittaa.

Mitä se suvaitsevaisuus sitten on? Onko se samaa kuin empatia? Myötätunto? Omissa korvissani ehkä kuitenkin lievempi versio noista. Vai kuitenkin synonyymi? Tunteakseni myötätuntoa, minun ei tarvitse pitää toisen ihmisen tekoja oikeina. Minun ei tarvitse hyväksyä niitä. Voin irroittautua siitä, että minun edes tarvitsisi hyväksyä jotain tai olla hyväksymättä. Arvottaa. Suvaita tai olla suvaitsematta. Ei se ole minun tehtäväni. Voin vain katsoa silmiin erilaista ihmistä ja antaa hänen olla. Antaa itseni olla. Se kuka olen. Se kuka olet. Tekojesi ja mielipiteittesi alla.

Me kaikki olemme ihmisiä. Kuinka pystyisimme todella kohtaamaan toisemme tasavertaisina? Erilaisina, mutta yhtä arvokkaina. Kuinka pystyisin kohtaamaan ihmisen, jonka arvomaailmaa en ymmärrä, ilman, että julistaisin olevani häntä parempi. Suvaitsevaisempi. Myötätuntoisempi? Etten sortuisi luulemaan, että vain minä kannan mukanani ainoaa oikeaa totuutta. Kuinka näkisin sen, että se mikä meitä yhdistää on suurempaa, kuin se mikä meitä erottaa.

Me olemme kaikki ihmisiä. Me hengitämme samaa ilmaa. Vaikka olemme erilaisia, olemme silti samanarvoisia. Voinko olla suvaitsevainen, jollen ajattele näin jokaisesta ihmisestä. Riippumatta siitä mitkä ovat hänen mielipiteensä. Riippumatta siitä, mitä hän on tehnyt. Voisinko suvaita ja hyväksyä myös oman suvaitsemattomuuteni? Voiko suvaitsevaisuus ja myötätunto koskaan lähteä muualta, kuin minusta itsestä? Jos en korottaisi itseäni ja omia arvojani muiden yläpuolelle niin pystyisinkö näkemään ihmisen tekojen ja mielipiteiden takana? Näkisinkö itseni omien mielipiteideni ja tekojeni takana?

Jos haluaa nähdä "Minun Suomeni" toteutuvan, on astuttava oman kuplansa ulkopuolelle. On nöyrryttävä kuuntelemaan jokaista suomalaista. Myös sitä, jota et itsessäsi tunnista. On suvaittava ensin itse. En voi vaatia toista suvaitsemaan minua, jollen itse pysty samaan. Jossain vaiheessa saatan jopa huomata, että olinkin aiemmin ennakkoluuloinen! Voin havahtua huomaamaan, että ymmärrän miksi toinen ajattelee eri tavalla. Ehkä jopa hyväksynkin sen? Suvaitsen.

Tämän kirjoittaminen ja oikeastaan ennemminkin julkaiseminen on minulle haastavaa. Mutta tiedän, että se on tehtävä. "Mitä minusta ajatellaan?" "Olenko varmasti kirjoittanut tarpeeksi selkeästi? ", "kuulostaako tyhmältä?", "paljastanko tässä vain oman tyhmyyteni ja suvaitsemattomuuteni?", "kiinnostaako ketään?", “Varmaan aika moni on kirjoittanut tästä paremmin kuin minä”, "kaikki varmaan leimaavat minut perussuomalaiseksi" 

Mutta millään näistä ei oikeastaan ole mitään väliä. Ne ovat oman mieleni luomia pelkoja. Pelkoja ja uhkakuvia, joihin muukin suvaitsemattomuus usein perustuu. Minä en voi hallita sitä mitä muut minusta ajattelevat. Se ei ole minun asiani. Kirjoitan tätä, pohdin tätä, keskustelen tästä siksi että tiedostan itsekin olevani tuomitseva ja suvaitsematon. Hyväksyn sen. Mutta haluan vaikuttaa siihen. Itseeni. Löytää itseni syvimmät ennakkoluulot ja pelot. Kaivaa ne esille ja katsoa niitä silmiin, vaikka se ehkä sattuukin.

Rakkaudella. Ei pelolla. Toivolla. Ei uhkakuvilla. Kuunnellen. Ei aina omaa totuutta toitottaen.

Kiitollisuus

Olen kiitollinen lukutaidosta. Ja lähikirjastoista, joita elämässäni on ollut lapsuudesta saakka. Kirjoista, joita olen saanut lukea. Olen kiitollinen lukuinnosta, joka on kulkenut mukanani siitä lähtien, kun lukemaan opin. Ilman näitä asioita, en juuri nyt lukisi kirjaa, joka käsittelee kodittomuutta ja hallitsematonta aggressiota ja seksuaalisuutta.

Olen kiitollinen omasta kodista, jossa saan lukea tuota kirjaa. Kiitollinen, että en ole koditon ja täysin impulssieni vietävissä. Kiitollinen kuitenkin siitä tietoisuudesta, jolla ymmärrän ettei se ole automaattisesti niin. Kiitollinen tuosta kirjasta, joka auttaa tietoisuuttani edelleenkin laajentumaan.

Olen kiitollinen siitä sydämeni särkeneestä tosiasiasta, että perheeni on hajonnut. Sekä lapsuuden perheeni, että aikuisuuden perheeni. Koska ilman sitä en ehkä olisi nyt yksin lukemassa tuota kirjaa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että pystyn ymmärtämään sen, etten lopulta voi tietää olisinko kuitenkin.

Olen kiitollinen yksinolosta, hiljaisuudesta ja kaikesta siitä mitä se paljastaa. Olen kiitollinen rohkeudestani vastaanottaa paljastuvat asiat pakenematta. Olen kiitollinen siitä, että minut on hajotettu. Ja että uskallan katsella sitä mikä paljastuu juoksematta pakoon.

Olen kiitollinen syvästä sisäisestä kivusta. Ja kyvystä olla takertumatta ja samaistumatta siihen. Kiitollinen tunteista ja rohkeudesta tuntea ja kohdata ne.

Olen kiitollinen peloista. Ja kiitollinen siitä, etten aina ole tarpeeksi rohkea ottamaan niitä vastaan. Katsomaan pelkojani silmästä silmään. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, että tunnistan pelkääväni. Ainakin joskus. Ja että tiedän lopulta olevani tarpeeksi rohkea kohdatakseni kaikki varjoni. 

Olen kiitollinen kiiltokuvan kääntöpuolesta. Varjoistani. Pimeydestä itsessäni. Koska ilman sitä ei olisi valoa. Olen kiitollinen että näen. Valon ja pimeyden.

Olen kiitollinen silmistäni ja näkökyvystäni. Olen kiitollinen luku- ja kirjoitustaidostani. Olen kiitollinen sananvapaudesta ja julkaisu- sekä painovapaudesta. Niiden avulla luen kirjaa, joka saa minut kirjoittamaan tätä. Kiitollinen tietotekniikasta. Kiitollinen yläasteen konekirjoituskurssista, jonka ansiosta kymmensormijärjestelmäni on moitteeton. Olen kiitollinen siitä tietoisuuden tasosta, joka auttaa minua ymmärtämään, ettei tämäkään ole itsestäänselvyys. Ja kiitollinen sydämestä, joka osaa tuntea tämän kiitollisuuden.

Olen kiitollinen toimivasta kehostani ja terävästä mielestäni. Runsaasta mielikuvituksestani ja luovuudestani olen niin kiitollinen. 

Olen kiitollinen, että saan elää ihmiskehossa. Ja kirjoittaa tätä. Kokea tämän. Nähdä. Kuulla. Haistaa. Maistaa. Tuntea.

Samaistumatta ja takertumatta siihen?

Olen kiitollinen siitä, että olen tarpeeksi rohkea kirjoittaakseni tämän. Ja julkaistakseni. Ja sietääkseni epätäydellisyyteni. Olen kiitollinen epätäydellisyydestäni ja siitä etten osaa nyt kirjoittaa kaikkea mistä olenkaan kiitollinen! Olen kiitollinen, että saan olla matkalla. Ettei minun tarvitse olla valmis.

Olen kiitollinen sinulle, joka luit. Ja kiitollinen vaikket olisikaan lukenut.