Avoin kirje suvaitsevaisuudesta

Avoin kirje suvaitsevaisuudesta

Olen edellisen kerran kirjoittanut mielipidekirjoituksen lukiossa. Äidinkielenopettajani lähetti sen paikallislehteen. Argumentoin aiheesta: Pitäisikö ravintoloiden sulkea ovensa aikaisemmin? Kantani oli, että pitäisi. En missään tapauksessa itse ollut tuota mieltä! Aika usein tuli oltua baarissa pilkkuun asti noina aikoina. Mutta kirjoitin mielipidekirjoitukseni aivan vastakkaisesta näkökulmasta, koska ymmärsin myös sen. Mutta kyllä minua nolotti! Nyt kaikki luulevat, että minä olen tuota mieltä! Voi ei! 18-vuotiaan, epävarmuutensa kovan ja varman ulkokuoren alle peittävälle nuorelle naiselle se oli iso juttu.

Haasteeni ja siunaukseni tässä elämässä on kyky asettua toisen asemaan. Joskus olen itsekin hämmentynyt siitä miten laajasti pystyn ymmärtämään. Onko normaalia tuntea myötätuntoa murhaajaa kohtaan? Todella tuntea mitä toisen ihmisen sisällä on. Mikä minussa on vikana? On ehkä klisee sanoa, ettei joku asia ole niin mustavalkoinen. Että siinä on monta puolta. Mutta ei se ole klisee. Emme vain ehkä aina huomaa omaa mustavalkoisuuttamme. Suvaitsemattomuuttamme suvaitsevaisuuden valepuvussa.

Miksi ihmeessä kirjoitan tätä nyt? Neljä vuotta sitten seurasin eduskuntavaalien jytkyä turvallisen etäisyyden päästä Skotlannista ja hämmentyneenä tutkailin värittynyttä todellisuuttani sosiaalisen median kautta. Suvaitsevaisuuttaan suitsuttavat ystäväni paljastivat hampaansa. Tämä on jotain, mitä emme voi suvaita. Suvaitsen kyllä, mutta en "noita". En itsekään ihan ymmärtänyt, että kuka perussuomalaisia äänesti? Ei kai kukaan minun tuttuni?

Nyt neljän vuoden päästä jytkytettiin taas. Reaktiot olivat ehkä laimeampia kuin edellisellä kerralla. Tai ehkä itse vain katson tänään asiaa hieman erilaisten lasien läpi. Mutta kirjoitan tätä vastineeksi Hesarin kirjoitukselle, jossa Krista Kosonen ja Vuokko Hovatta julistavat, ettei tämä ole minun Suomeni. Keitä ovat ne muukalaiset, jotka äänestävät ja ajattelevat eri tavalla kuin minä! Minä ja minun lähipiirini? Eihän heitä voi olla olemassa, koska minä en heitä tunne. Vai voiko? Naiset korostavat omaa ja lähipiirinsä suvaitsevaisuutta, mutta voinko todella sanoa olevani suvaitsevainen, jos voin hyväksyä vain ne mielipiteet ja teot, jotka koen itse oikeiksi ja hyväksytyiksi?

Onko olemassa erilliset paikat: Kososen Suomi ja vaikkapa Timo Soinin Suomi? Ei. On olemassa Suomi, jossa asuu erilaisia ihmisiä. Jos todella elää kuplassa, johon kuuluu vain samoin ajattelevia - eikä ainakaan niitä Perussuomalaisia - kannattaisi ehkä harkita vierailua oman kuplansa ulkopuolelle. Katsoa silmiin ihmistä, jonka mielipiteet poikkeavat täysin omista. Ihmistä, joka onkin aivan vastakkaista mieltä jostain minulle tärkeästä asiasta. Asiasta, josta olen ihan varma. Näin se on. Tämä on totuus. Ja kuunnella häntä. Todella kuulla mitä hän sanoo. Kuunnella välittämättä vastaan. Tunnustella miltä tämä minussa tuntuu? 

Voinko todella kutsua itseäni suvaitsevaiseksi, jos oma kuplani on niin pieni, että suvaitsen vain se mielipiteet ja teot, jotka itse koen oikeiksi. Jotka voin itse allekirjoittaa.

Mitä se suvaitsevaisuus sitten on? Onko se samaa kuin empatia? Myötätunto? Omissa korvissani ehkä kuitenkin lievempi versio noista. Vai kuitenkin synonyymi? Tunteakseni myötätuntoa, minun ei tarvitse pitää toisen ihmisen tekoja oikeina. Minun ei tarvitse hyväksyä niitä. Voin irroittautua siitä, että minun edes tarvitsisi hyväksyä jotain tai olla hyväksymättä. Arvottaa. Suvaita tai olla suvaitsematta. Ei se ole minun tehtäväni. Voin vain katsoa silmiin erilaista ihmistä ja antaa hänen olla. Antaa itseni olla. Se kuka olen. Se kuka olet. Tekojesi ja mielipiteittesi alla.

Me kaikki olemme ihmisiä. Kuinka pystyisimme todella kohtaamaan toisemme tasavertaisina? Erilaisina, mutta yhtä arvokkaina. Kuinka pystyisin kohtaamaan ihmisen, jonka arvomaailmaa en ymmärrä, ilman, että julistaisin olevani häntä parempi. Suvaitsevaisempi. Myötätuntoisempi? Etten sortuisi luulemaan, että vain minä kannan mukanani ainoaa oikeaa totuutta. Kuinka näkisin sen, että se mikä meitä yhdistää on suurempaa, kuin se mikä meitä erottaa.

Me olemme kaikki ihmisiä. Me hengitämme samaa ilmaa. Vaikka olemme erilaisia, olemme silti samanarvoisia. Voinko olla suvaitsevainen, jollen ajattele näin jokaisesta ihmisestä. Riippumatta siitä mitkä ovat hänen mielipiteensä. Riippumatta siitä, mitä hän on tehnyt. Voisinko suvaita ja hyväksyä myös oman suvaitsemattomuuteni? Voiko suvaitsevaisuus ja myötätunto koskaan lähteä muualta, kuin minusta itsestä? Jos en korottaisi itseäni ja omia arvojani muiden yläpuolelle niin pystyisinkö näkemään ihmisen tekojen ja mielipiteiden takana? Näkisinkö itseni omien mielipiteideni ja tekojeni takana?

Jos haluaa nähdä "Minun Suomeni" toteutuvan, on astuttava oman kuplansa ulkopuolelle. On nöyrryttävä kuuntelemaan jokaista suomalaista. Myös sitä, jota et itsessäsi tunnista. On suvaittava ensin itse. En voi vaatia toista suvaitsemaan minua, jollen itse pysty samaan. Jossain vaiheessa saatan jopa huomata, että olinkin aiemmin ennakkoluuloinen! Voin havahtua huomaamaan, että ymmärrän miksi toinen ajattelee eri tavalla. Ehkä jopa hyväksynkin sen? Suvaitsen.

Tämän kirjoittaminen ja oikeastaan ennemminkin julkaiseminen on minulle haastavaa. Mutta tiedän, että se on tehtävä. "Mitä minusta ajatellaan?" "Olenko varmasti kirjoittanut tarpeeksi selkeästi? ", "kuulostaako tyhmältä?", "paljastanko tässä vain oman tyhmyyteni ja suvaitsemattomuuteni?", "kiinnostaako ketään?", “Varmaan aika moni on kirjoittanut tästä paremmin kuin minä”, "kaikki varmaan leimaavat minut perussuomalaiseksi" 

Mutta millään näistä ei oikeastaan ole mitään väliä. Ne ovat oman mieleni luomia pelkoja. Pelkoja ja uhkakuvia, joihin muukin suvaitsemattomuus usein perustuu. Minä en voi hallita sitä mitä muut minusta ajattelevat. Se ei ole minun asiani. Kirjoitan tätä, pohdin tätä, keskustelen tästä siksi että tiedostan itsekin olevani tuomitseva ja suvaitsematon. Hyväksyn sen. Mutta haluan vaikuttaa siihen. Itseeni. Löytää itseni syvimmät ennakkoluulot ja pelot. Kaivaa ne esille ja katsoa niitä silmiin, vaikka se ehkä sattuukin.

Rakkaudella. Ei pelolla. Toivolla. Ei uhkakuvilla. Kuunnellen. Ei aina omaa totuutta toitottaen.