Katselin ulkona hiljalleen leijailevia höyheniä ja musiikki taas vain tuli luokseni.
Olen viimeaikoina miettinyt ihmisen syntymää ja sitä, milloin "henki" tai "sielu" syntyy.
Syntyykö se hedelmöittymisen hetkellä? Vai puhallammeko lapsen henkiin omalla tietoisuudellamme siitä, että kannamme sisällämme uutta elämää. Olen joskus lukenut, että ihmisen sielu asuu äänessä ja että hengitys on sielun koti. Syntyykö ihmislapsi siis vasta silloin kun keuhkot alkavat toimimaan ja lapsi päästää ensimmäisen parahduksensa. Itse en tiedä. Mutta tiedän sen, että tunsin ensimmäisen lapseni jo ennen kuin sitä pystyi mistään oikeasti tietämään.
Haluaisin omistaa tämän laulun kaikille syntymättömille lapsille ja kaikille niille äideille ja isille, joiden lasten elämä on päättynyt ennen ensimmäistä hengenvetoa. Suru on suuri silloinkin, kun uusi elämä sisällä on vasta hyvin pieni. Laulu on myös kaikille niille lapsille, joiden sisko tai veli ei ole koskaan hengittänyt ensimmäistä hengenvetoaan. Parkaissut elämälle. Uskon, että lapset, herkkiä kun ovat pystyvät aistimaan ja tuntemaan enemmän kuin uskommekaan. Uskon että lapset tietävät.
Minusta on kaunis ajatus, että syntymättömät lapset elävät keskuudessamme enkeleinä. Pitävät meitä kädestä vaikeina hetkinä. Kulkevat kanssamme. En tiedä uskonko niin, mutta se on ajatuksena itselleni lohtua tuova ja saa hymyn sydämeeni. Joku sanoi, että leijailevat höyhenet kertovat enkelien läsnäolosta. Tänään ikkunani ulkopuolella leijaili kymmeniä höyheniä. Hiljalleen. Pyörien, tanssien. Ja minä lauloin.
Veljelleni, linnulleni
ja Äidilleni.
Suurella sydämellä ja rakkaudella.
(ja taas kyyneleet silmissä <3)
Istun portailla pienen pirtin
linnun taivaalla lentävän nään
Elämääni tässä mä mietin
sen kauneudenkin nään
Voi kunpa olisi meitä kaksi
kanssasi laulaa tahtoisin
Haluisi en kasvaa isommaksi
jos silloin sinut unohtaisin
Miten voin jotain kaivata
jota ei koskaan ollutkaan
Kuinka voisin sinua surra
kun ei me koskaan halattukaan
Tartu käteeni, pieni veljeni
auta mua jaksamaan
kulje kanssani läpi elämän
Veljeni enkelien maan
Istun portailla pienen pirtin
höyhen ilmassa leijailee
Silmissäni vaik asuukin suru
sydämmein sulle hymyilee
Nousen ylös ja astun sisään
porras allani narahtaa
Lämpö täyttää mun sydämeni
Lintu taivaalla lentää saa
Miten voin jotain kaivata
jota ei koskaan ollutkaan
Kuinka voisin sinua surra
kun ei me koskaan halattukaan
Tartu käteeni pieni veljeni
auta mua jaksamaan
kulje kanssani tämä elämä
Veljeni enkelien maan
Istun pöydässä pienen pirtin
tyttökultani pihalla nään
Elämääni tässä mä mietin
sen kauneudenkin nään
Voi kunpa olisi teitä kaksi
kanssanne laulaa tahtoisin
Haluisi en elää niin vanhaksi
että sinut unohtaisin
Miten voin jotain kaivata
jota ei koskaan ollutkaan
Miksi saisin sinua surra
kun ei me koskaan tavattukaan
Tartu käteeni pieni poikani
auta mua jaksamaan
kulje kanssani läpi elämän
Poikani enkelien maan
Istun pöydässä pienen pirtin
höyhen ilmassa leijailee
Silmissäin vaikka asuukin suru
sydämein sulle hymyilee
Katson kun tyttöni astuu sisään
porras allansa narahtaa
Lämpö täyttää mun sydämeni
Lintu taivaalla lentää saa
Miten voin jotain kaivata
jota ei koskaan ollutkaan
Kuinka voisin sinua surra
kun ei me koskaan tavattukaan
Tartu käteeni pieni poikani
auta mua jaksamaan
Kulje kanssani tämä elämä
Poikani enkelien maan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti